15 feb. 2018

Rinkin talviriemu


Haluan kiittää kaikista kommenteistanne edellisiin postauksiin. Samalla kun on helpottavaa kuulla etten ole ainut, on se myös erittäin surullista. Oma oloni on helpottunut todella paljon, kun vihdoin uskalsin avata suuni ja kertoa miltä minusta tuntuu. Se vaati paljon rohkeutta, pelkäsin ihan hirveästi, liikaa, muiden reaktioita. Miksi? Mitä väliä sitä loppujen lopuksi on, mitä muut ajattelevat. Kaikki, joiden kanssa olen asiasta puhunut, ovat olleet kannustavia, lohduttavia ja tukeneet. Ainakin kaikki he, joiden mielipiteillä on väliä - ja se on tärkeintä. :)

Askel kerrallaan, paraneminen on jo käynnissä. Haluan sanoa kaikille muille uupumuksen, väsymyksen, ahdistuksen, stressin tai minkä tahansa muun asian kanssa painiville, uskaltakaa kertoa muille miltä teistä tuntuu! Joskus asiat saattavat järjestyä itsestäänkin, mutta ei ole heikkoutta myöntää tarvitsevansa apua.

Nyt jätetään tylsät puheet tähän ja keskitytään tulevaisuuteen! :) Talvisista maisemista ei täällä tosin ole tällä hetkellä tietoakaan. Talvi kesti viikon - ihana puuterilumi, pirteä talvipakkanen ja auringonpaiste ovat jo poissa. Uskomatonta - ei tarvitse ajaa kuin kaksi tuntia Tukholmasta pohjoiseen niin siellä on yli metri lunta. Paikoittain Pohjois-Ruotsissa on kaksi metriä lunta. Ehdin onneksi nauttia lumesta sekä kameran kanssa että hevosen selästä käsin. Laukkaaminen 20 cm syvässä puuterilumihangessa on ihan toista kuin eilinen maastoreissu kovalla mutakoppuralla. Mutta hei, kohta on kevät! ;)














10 feb. 2018

Mutter ennen ja jälkeen


Syyskuu 2017 - Helmikuu 2018

Puolessa vuodessa ehtii tapahtumaan paljon. Ihan pitää melkein hieroa silmiä näitä kuvia vertaillessa. Miten paljon Mutter onkaan saanut lisää voimaa, ryhtiä, liikettä ja lihaksia! Ja mun mielestä se oli niin hieno tuolloin syyskuussa... Hehheh. Little did I know.

Syyskuussa Mutter jaksoi tuskin laukata kahta keskiympyrää putkeen.
Nyt me treenaamme laukanvaihtoja käynnin kautta (ruotsalaisittain "enkla byten") ja vastalaukkaa.

Syyskuussa Mutteri tuntui kevyeltä ratsastaa - vaikka oikeasti se oli etupainoinen ja ryhditön.
Nyt se tarjoaa ajoittain upeaa, liitelevää ravia, kantaa itsensä hienosti ja on saanut aivan uuden työnnön takaosaansa.

Syyskuussa Mutteri säikkyi joka asiaa.
Nyt voin kävellä maastossa pitkin ohjin ja tehdä kokonaisen koulutreenin ilman sivuloikkia.

Uskallankohan jo alkaa haaveilemaan ääneen HeA-startista, tai jopa MsvC loppuvuodelle? Vielä meillä on toki ihan hirveästi työtä edessä, mutta eipä se työ tekemällä lopu - ainakaan tässä harrastuksessa. Aina riittää kehitettävää ja parannettavaa. Mielestäni olemme kuitenkin hyvällä tiellä! :) Helppoahan tämä sinänsä on ollut, Mutter on kuitenkin sen verran hyvin peruskoulutettu ja -ratsastettu hevonen joka nauttii työnteosta ja ratsastajan miellyttämisestä. Mitään se ei kuitenkaan anna ilmaiseksi - sen olen saanut todeta monet kerrat! :D



7 feb. 2018

Mitä kuuluu?


Mitä teille lukijoille kuuluu? Onko vuosi 2018 lähtenyt hyvin käyntiin?

Mä olen rehellisesti sanottuna kyllästynyt tuohon kysymykseen. Täällä Ruotsissa se vielä korostuu, kun kaikille pitäisi olla hymisemässä "joo kiitos kiitos oikein hyvää ai miten kaunis päivä voi että, mitäs itse? ai hyvää vai? no sepä hyvä!". Voi kun kuulisitte miten (me) ruotsalaiset käytämme mitä erikoisinta äänenpainotusta tuota keskustelua käydessä - eikä kumpaakaan osapuolta voisi oikeastaan vähempää kiinnostaa mitä sille toiselle oikeasti kuuluu.

Ruotsalaisittain tuo keskustelu käy kutakuinkin näin:
- Är det bra?
- Ja tack det är bra, själv då?
- Ja det är jätte bra!
- Men vad bra då!
- Jajamän!

Tästä saisi hienon sketsin.


Itsehän olen rehellisesti sanottuna aivan loppu. Mitäpä sitä enää piilottelemaan edes täällä blogissa.  En yleensä puhu "siviilielämästäni" täällä kovinkaan paljoa enkä usko monenkaan teistä tietävän mitä oikein työkseni teen. Lyhyesti: työskentelen paloturvallisuuskonsulttina/CAD-asiantuntijana paloinsinööritoimistossa. Viihdyn työssäni, mutta tällä hetkellä olen lähellä työuupumusta, burn outia, seinään törmäämistä. Kulunut puoli vuotta on ollut minulle todella raskasta aikaa. Pitkä sairasputki (yhteensä 13 viikkoa flunssassa, vajaa kuukauden "tauko" välissä), uniongelmat, kamala työstressi, tunne ettei "voi" jäädä saikulle, uuden työntekijän kouluttaminen...

Täällä Ruotsissa tehdään pidempää työpäivää kuin Suomessa, lounastauko lisätään kahdeksaan työtuntiin eli käytännössä "pitää" olla töissä 8-17. Siihen päälle tunnin työmatka per suunta. Meillä on onneksi melko joustava työaika, mutta kuitenkin "vapaus vastuulla". Tämä toki mahdollistaa ylimääräiset vapaat, aamuvalmennukset ja muita hyviä asioita, mutta tuo myös mukanaan suuren stressin. Puhelimeen jatkuvasti ilmestyvä meilitulva - joskus jopa puoliltaöin, lisää työtaakkaa sekä -aikaa huomattavasti vuositasolla. Ja jos/kun sairastut, sinun odotetaan voivan tehdä töitä kotoa käsin. Tätä ei kukaan sano ääneen, mutta tuloksen tekeminen on tärkeää ja "kukaan muukaan" ei ole saikulla, joten kynnys sairausloman ottamiseen on korkea. Varsinkin kun ensimmäinen päivä on palkaton ja sen jälkeen palkkaa tulee 80%. Sen lisäksi poissaolot vaikuttavat tulokseen perustuvaan bonukseen, joten käytännössä yli parin viikon poissaolo per vuosi laskee palkkaa useammalla sadalla eurolla per kuukausi. Näistä kolmestatoista sairastamastani viikosta olin muistaakseni viisi päivää virallisella saikulla. 

Nyt tuli stoppi. Tai on se ollut matkalla jo hetken aikaa. Olen kärsinyt pahasta unettomuudesta jaksoittain jo viime keväästä asti. Silloin nukuin kahden kuukauden aikana joka yö 3-5 tuntia, kunnes vihdoin koitti kesäloma. Syksyllä vaiva jatkui, ja viimeisimmät kuukaudet olen välillä niin väsynyt, että vaikka olen maannut sängyssä useamman tunnin ajan, meinaan pyörtyä väsymyksestä mutta en silti nukahda. Sitten nukun pätkissä välillä heräten 3-6 tunnin ajan kunnes on taas aika herätä työpäivään. Olen ollut todella hiljaa tästä asiasta ihan kaikille, mutta parin viikon takainen keskustelu henkilöstövastaavan kanssa sai hanat auki ja nyt olen rohkaistunut puhumaan asiasta ensin muutaman ystävän kanssa, sitten parille työkaverille ja eilen juttelin asiasta pomon kanssa. Jostain syystä tämä "vaiva" hävettää ja nolottaa, ei nuoren terveen ihmisen tulisi mistään stressistä kärsiä, se on heikkoutta jne. -ajatukset pyörivät päässä. Pomo passitti minut vähintään viikon mittaiselle "pakkolomalle" ja käski tekemään asioita jotka tuovat iloa minulle. Tietokone piti jättää töihin, työmeili täysin kiinni ja katsotaan vointia ja jatkoa ensi viikolla. Pomo otti asian todella hyvin, joten siltä osin olo on helpottunut. En kuitenkaan osaa sulkea ajatuksia töiden osalta, mietin koko ajan miten projektit ja asiakkaat nyt sujuvat, "se ja se pitää tehdä"... Huoh.




Olen karsinut stressitekijöitä niin paljon kuin mahdollista, ja sen takia blogikin on ollut huomattavasti hiljaisempi/sisällöttömämpi nyt tammikuun aikana. Energiaa ja aikaa ei vain ole kirjoittaa syvällisempiä valmennuspostauksia tai kuulumisia. Jotain olen yrittänyt (ja onnistunutkin) raapustaa mutta samalla olen kokenut huonoa omaatuntoa siitä, etten voi tarjota mielenkiintoista sisältöä (sikäli mikäli sellaista koskaan aiemminkaan on tullut, mutta ei siitä sen enempää :D).

Joku yritti neuvoa minua karsimaan harrastuksista, mutta mitä se sellainen elämä olisi? Ei työn tule haitata elämää. Hevoset ja treenaaminen ovat niitä asioita, mitkä pitävät minut henkisesti voimissani. Mitä muuta tekisin? Makaisin kotona Netflixiä katsoen? Ei kiitos. Työn ei tule imeä kaikkea elämäniloa ja voimia.



Asiasta puhuminen on helpottanut huomattavasti. Se jos mikä on minulle epätavallista, sillä en ole koskaan ollut hyvä puhumaan tunteistani oikeastaan kenenkään kanssa. Vaikka periaatteessa olen sosiaalinen, pirteä ja avoin ihminen, olen kuitenkin loppujen lopuksi melko sulkeutunut ja introvertti tyyppi.

On vaikea hyväksyä, että oma jaksaminen on piipussa. Nuorempana en voinut käsittää miten joku voi palaa loppuun, pidin sellaisia ihmisiä outoina ja laiskoina. Ystävällisenä ihmisenä en ole tietenkään ikinä tällaista kenellekään sanonut, vaan lähinnä pohtinut omassa mielessäni asioita. Niin sitä vain sitten joutuu jossain vaiheessa kasvamaan ihmisenä ja vaikka sitten oman kokemuksen perusteella ymmärtää, ettei elämä ole niin mustavalkoista. Ahkerinkin ihminen voi väsyä tahtomattaan.




Kiitos jos jaksoit lukea koko postauksen. Pyrin yleensä aika hyvin välttämään negatiivisista ja henkilökohtaisista asioista kirjoittamista, mutta välillä on hyvä tehdä poikkeuksia. Tiedät ainakin syyn, mikäli blogi tuntuu tylsältä ja etäiseltä. Kiitos kaikista ihanista ja piristävistä kommenteista mitä olette viime aikoina jättäneet tänne blogiin! <3 Instagramissa olen pysynyt normaalin aktiivisena, ja sieltä pääsee paremmin lukemaan lyhyitä heppakuulumisia.